Dear Blog

Tämä on jotenkin rauhoittavaa, että pystyn kirjoittamaan asioitani johonkin, mutta kukaan ei tiedä siitä. Joku saattaa sattumalta löytää nämä tekstit, mutta ei tiedä kuka niiden takana on. Todella terapeuttista

Tänään heräsin sit taas kipeenä (ihan kun tässä ei oltas kipeenä oltu jo tarpeeksi) räkää tuli sieltä täältä ja poskiontelot huutaa apua. Päässä jyskää, kuin viikon ryyppyputken jälkeen. Päätin aamulla jatkaa viel nukkumista, mutta porukat eivät sitä antanu tehdä, heti piti olla siivoomassa, tiskaamassa, käyttämässä koiraa ties mitä.. God, kun sais taas sen oman luukun pian, en kestä tätä kontrollointia, että en saa tehdä sitä mitä itse tahdon ja milloin tahdon.

Olin sitten päivällä niin väsynyt, että nukahdin koneen äärelle, kyllä.. facebookkailin ja olin simahtanut täysin ja heräsin sitten vasta alkuillasta. herättyäni en edes tajunnut, että olen nukahtanut keskellä päivää vaan luulin, että sillon olis ollut jo seuraava päivä ja olen mennyt yöunille, todellisuudentaju oli hukassa.

Illalla aloin miettiä (taas) elämän kiemuroita, niin paljon että alko tuntua pahalta
Miten sitä on saanut niin paljon, mutta menettänyt aina kaiken ja joutunut muuttamaan elämän aivan uuteen suuntaan liian monta kertaa, että ei edes tiedä enää mitä elämältä haluaa.

Tupakalla ollessa tuijotin vain pimeeseen takapihalla sijaitsevaan metsään ja katsoin sitä rauhallisuutta, kun ei edes tuuli heiluttanu puiden oksia ja aiheuttanut rapinaa. Oli niin hiljaista, rauhallista, tuntu vapaalta, mutta sitä ei kauan kestänyt, kun synkkyys valtas mielen ja aloin katsomaan sen jälkeen parvekkeen kaidetta, sen jälkeen kaiteen yli, että mitenkä helposti siitä pääsis loikkaamaan alas ja olisko kaikki ohi sitten sen jälkeen, kun vaan ottaisi sen yhden askeleen. Olisko sitten viimein rauha tältä kaikelta? Mitä sen jälkeen tapahtuisi?

En halua kuolla, mutta mieli tahtoo välillä heittää siihen suuntaan ja kuten aijemmin selitin, että minä en ole se joka sitä kontrolloi. Sitä miettii välillä, kun on käynyt kerran jo kolkuttamassa kuoleman portteja, että mitä jos en olisikaan palannut takaisin, mitä jos mun tarina olisi sillon päättynyt lopullisesti? Monen ihmisen elämä olisi tällä hetkellä toisenlaista, koska kukaan ei olis koskaan päässyt tapaamaan minua. Tiedän että minun pitäisi hurrata ja olla kiitollinen toisesta mahdollisuudesta, mutta en vaan kykene ymmärtämään, miksi sain toisen mahdollisuuden, kun mikään ei ole parantunut pysyvästi sen jälkeen, kaikki mitä teen murenee palasiksi ennemmin tai myöhemmin ja palaan takaisin synkkyyteen.

nyt tarvitsisin ryypyn ja toisen ja pitäisi varmaan yrittää itkee itsensä uneen tai nauraa koko asialle, en vaan tiedä kumpi on parempi vaihtoehto.