Menetin poikaystäväni ja emme ole olleet missään tekemisissä siitä lähtien, koska hän ei näe siihen syytä ja viimeisimpien tietojeni mukaan hän seurustelee jo uuden kanssa, henkilön kanssa josta sain häneltä kuulla meidän aikana jotain aivan muuta.
Tilannetta ei helpota se, että eron jälkeen menetin vähän ajan päästä työkykyni melkein kokonaan, olin täysin maassa, sydäntä sattu niin, kuin siihen olis isketty tulinen rautatanko, välillä tuntu siltä, että se kipu viiltää rintakehän auki. Työt alko kärsimään enemmänkin, kun olin niin masentunut, että en jaksanut poistua edes asunnostani.
Olen sellanen ihminen, että käsittelen asiat aina tunteella, enkä pysty sitä hallitsemaan.. ajatukset juoksevat tuhatta ja sataa enkä saa niihin kontrollia ja joudun vain kestämään sen kaiken mitä ne aiheuttaa. Pään toinen puoli huutaa tuskasta, surusta, toivottomuudesta ja samalla se toinen puoli yrittää päästä ääneen ja kertoa, että asiat ei ole niin huonosti, selviät tästä, olet vahva, mutta se ääni kuulostaa kuiskaukselta sen toisen puolen huudon joukossa eikä saa millään yliotetta.
Muutaman kuukauden päästä erosta, asiat alkoivat mennä vain huonompaan suuntaan. Esitin kavereille ja perheelleni, että olen vahva ja asia ei enää minua vaivaa ja olen mennyt elämässä eteenpäin, kun oikeasti olin tyhjä sisältä, en tuntenut iloa mistään ja pyörin vaan itsesäälissä ja olin melkeen luovuttamassa. Asia vaivasi minua yhä.Seuraava vastoinkäyminen tuli, kun kämppikseni ilmoitti, että hän haluaisi muttaa poikaystävänsä kanssa yhteen, että millä aikataululla se voisi onnistua. En tietenkään tahtonut olla heidän onnen ja rakkauden tiellä ja sovimme päivän ja kirjoitimme irtisanomisilmoituksen ja aloitin asunnon etsimisen. En syytä kämppistä/kaveriani mistään, en vaan halunnut pilata heidänkin onnea.
Asuntoa ei lopulta löytynyt, en kerinnyt saamaan omaa uutta koloa, missä olisin voinut olla turvassa pahalta ja saisin omaa rauhaa, joten jouduin muuttamaan takaisin kotipesään porukoiden katon alle.
Masennuin entistä enemmän, että menen elämässäni vain taaksepäin, enkä yhtään eteenpäin, olen pudonnut takaisin syvään kuoppaan, mistä viimeksi EXÄN ansiosta pääsin kapuamaan ylös n. vuosi sitten, mutta vuoden parisuhdekirous otti taas vallan ja kaikki hyvä loppui kuten aina.
Haluaisin alkaa tapailee uusia ihmisiä, alkaa taas sinkkuilla sieluni edestä, mutta en pysty siihen, en osaa olla enää sinkku. Sinkku sana ahdistaa jo itsessään niin paljon, kun vähänaikaa sitten minulla oli aina se yksi jonka kainaloon pystyin käpertymään, kelle pystyin kertomaan murheeni ja kuka oli tukenani, mutta se kaikki meni palasiksi.
Kuka haluaisi tavata melkein työkyvyttömän, asunnottoman luuserin? En ole pahan näköinen ja monesti kehuttu komeeksi ja kroppakin on suhteellisen hyvässä kunnossa treenaamisen jäljiltä, mutta ne on vain ulkoisia asioita, en tahdo että minut halutaan vain ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Kyllä niitä kahvikutsuja ja treffipyyntöjä on tullu sieltä täältä, mutta miten mä voisin lähteä, kun he eivät tiedä läheskään kaikkea mun sisäisistä asioista.. he näkevät vain ulkoisen puolen.
ähh.. en tiedä mikä minua vaivaa, että miks en anna itselleni enää edes mahdollisuutta tulla onnelliseksi, keksin tekosyitä, että miks ei pitäis lähteä tapaamaan ketään uutta, suojelenko niin paljon sydäntäni uusilta lommoilta? vai onko sydämeni vieläkin, kuin reikäjuusto tämän viimesimmän tapauksen jäljiltä? kauan kestää että olen valmis? olenko vieläkin kiinni vanhassa, vaikka toistan itelleni uudestaan ja uudestaan, että parempi näin? miksi en pysty vain unohtaa ja saada rauhaa tästä kaikesta? näitä kysymyksiä hoen nykyään päässäni päivittäin, mutta en saa mihinkään vastausta.
Nukkumaan mennessä tuijotan kattoa ja mietin, että uni on ainut paikka missä saan olla rauhassa, missä en tunne surua, mutta silti on vaikea nukahtaa ja vieläkin tänäkin päivänä itken itseni uneen.
Toinen asia mikä auttaa on alkoholi, alkoholin nauttimisen jälkeen tunnen itseni vapaammaksi ja estot häviää ja pystyn olemaan omaitseni. Olen sosiaalisempi, pirteempi, ilosempi ja hauskempi. Kaikki muurit katoaa. Joskus vähän liikaakin ja joutuu aamulla herätä kauheessa morkkiksessa, että mitä sitä tulikaan eilen sekoiltua. Mutta haluaisin, että voisin kokea tätä samaa tunnetta myös selvinpäin.
Rupesin kirjoittamaan nyt tätä blogia, että voisin purkaa asioitani johonkin ja ehkä saamaan päätäni selvemmäksi ja jos sillä tavalla saisin elämäni taas takaisin.
Jos joku löytää tänne blogiin, niin voin kertoa, että olen 25 vuotias gaymies pääkaupunkiseudulta, jonka elämä on ollut vuoristorataa jo liian pitkän aikaa.
Saatan kirjoittaa tänne rankkojakin asioita menneisyydestä ja nykyhetkistä.
Olen väsynyt tähän kaikkeen, olen niin väsynyt...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti